 |
|
|
|
Siperianhusky
|
historiaa I Siperialaisten rekikoira - yli Beringin salmen
Useat legendat kertovat rekikoirien aluista, kuinka rekikoirista tuli ihmisten kumppaneita. Yksi legenda kertoo, kuinka alussa ihmiset ja koirat oleilivat erikseen toisistaan. Tuli suuri maanjäristys, joka teki suuren railon jäähän. Kaikki muut jäivät toiselle puolelle railoa, paitsi yksi koira. Ihminen sanoi koiralle "tule" jolloin koira hyppäsi suuren railon yli viimeisillä voimillaan. Siitä lähtien ihminen ja koira ovat olleet kumppaneita. Tsuktsit kertoivat lapsilleen koirien sielulla olevan suurempikin tehtävä. Koirat olivat maanpäällä kartoittamassa ihmisen hyvyyttä. Kukaan, joka koirasta tuntui ihmisenä hyvältä, ei todella saattanut olla paha ihminen. Tsuktsit pitivätkin koiristaan hyvää huolta; huonolla kohtelulla ei koirasta uskollista kumppania saa.
Siperialaisten kansojen vetojuhta
Siperianhusky on alunperin (Koillis-) Siperiasta, niin kuin rodun nimikin jo kertoo. Nämä kestävät rekikoirat olivat siperialaisille alkuperäiskansoille korvaamattomia, ilman niitä ei välttämättä olisi arjesta selvitty. Talvisin rekikoirat vetivät kalastajia ja metsästäjiä saaliineen, kylästä metsästysmaille ja takaisin. Jäällä rekikoira olivat erinomainen apu, koska porot eivät kavioineen pystyneet vetämään liukkaalla. Rekikoiria valjastettiin sekä "viuhkana" (kaikki koirat vierekkäin) että "parivaljastuksena" (koirat pareittain peräkkäin). Parivaljastus oli käytännöllisempi metsässä / puisilla alueilla liikuttaessa, kun taas viuhkaa suosittiin paljaalla jäällä (Grönlannissa tämä on tänäkin päivänä hyvin yleistä). Etenkin parivaljastuksessa oli ilmiselvää, että koirat eivät voineet olla aggressiivisia toisiaan kohtaan, muuten yhteistyö ei olisi sujunut. Siperianhuskyn ystävällinen luonne juontaa juuriaan siis jo varhaisille ajoille. Kesäisin rekikoirat olivat irti, kun vetämistyötä ei ollut, koirat etsivät ja saalistivat itse ruokansa. Syksyllä, kun riistaeläimet alkoivat käymään vähiin, koirat palasivat "ihmisten ilmoille", jossa niitä ruokittiin ja taas talvella käytettiin reki- ja metsästyskoirina. Usein koirat kytkettiin kiinni ja ne otettiin irti valjakkoa varten. Jotkut siperialaiset koirat toimivat myös metsästys- ja paimenkoirina (esim. samojedinkoira) mutta siperianhuskyt polveutuvat lähinnä vain vetokoirina käytetyistä koirista. Koska nämä koirat pysyivät tietyllä alueella, eikä ulkopuolista geenipohjaa juuri käytetty (kylän koirat lisääntyivät usein keskenään, mutta koirat saattoivat kyllä "vaihtua" eri heimojen markkinoiden yhteydessä, mm. Markovon markkinoilla), kehittyi koirakannasta oma tietty tyyppinsä. Eri alueilla asuvat koirat olivat hieman erinäköisiä keskenään. Koirat olivat sidoksissa siihen ympäristöön ja ilmastoon, missä sattuivat asumaan. Siperiassa ilmastot vaihtelivat suunnattomasti (osa Siperiaa on etelämpänä kuin Helsinki...), joten ei ihme, että eri alueiden koirat eivät olleet täsmälleen samaa tyyppiä. Oli sama "rotu", mutta eri "tyyppejä".
Eri heimot, erilaiset tavat, erilaiset koirat Eri heimoja Siperian alueella olivat mm. Tsuktsit (i), Korjakit (i) (i), Jukagiirit (i) (i), Lamuutit, Tunguusit, Nenetsit (Samojedi) (i) ja Kamtsadaalit. Viimeiseksi mainitut asuivat Kamtsatkan eteläisimmissä osissa. Heitä oli ainakin kaksi eri heimokuntaa; pohjoinen ja eteläinen. Pohjoisten aluetta oli Kamtsatka -joki ja Beringin meren joet Uka -joen suulta etelään Nalachevaan. Eteläinen heimokunta asutti taas aluetta Beringin meren rannalta Nalacheva -joelta Lopatkan niemimaalle, sekä Ohotskin meren rannalta Lopatkan niemimaalta Chariuzova -joelle. Korjakit asuivat pohjoiseen ja länteen Kamtsadaaleista - Paimentolaiskorjakit liikkuivat porokarjojensa mukana, vakiintuneet Korjakit jokien varsilla. Tsuktsit, Lamuutit, Tunguusit ja Jukagrit asuivat Anadyr -joen varrella aina Chukotkan niemimaalle asti ja länteen Kolyma -joelle. Korjakkiheimot (paimentolaiset ja vakiintuneet) puhuivat hyvin erilaista kieltä. Eri Korjakkiklaanit nimesivät itsensä joen mukaan, jonka varrella asuivat. Koirien kohtelussakin tuntui olevan erilaisuuksia; puhutaan Tsuktsien olevan kaikkein lempeimpiä koiriaan kohtaan. Johtuisikohan osittain hyvä kohtelu uskonnollisista syistä: Tsuktsithan uskoivat koiralla olevan suurempi merkitys maailmassa, nimittäin hyvyyden kartoittaminen. Ehkä osasyy oli myös, että he pitivät koiristaan ja tiesivät, että hyvällä kohtelulla saa paremman koiran kuin huonolla. Tsuktsithan tunnetusti ottivat koiria myös asumuksiinsa sisälle lämmittämään ja seuraksi ja myös lapset leikkivät koirien kanssa.
Miten heidän koiransa erosivat keskenään toisistaan? Puhutaan, että Tsuktsien alueen siperialaiset rekikoirat olivat tukevarakenteisia, matalaraajaisempia ja pienempiä verrattuna Kamtsatkan alueen koiriin, jotka olivat korkearaajaisempia, suurempia ja hoikempia malliltaan. Leonhard Seppala kertoo siperialaisten koirien painojen vaihtelun olevan suurtakin; Kamtsatkan jotkut koirat painavat 30kg, Anadyr -joen koirat hieman pienempiä, n. 25-27kg, Kolyma -joen koirat n. 27kg ja Itäniemen koirat kevyimpiä, noin 20 kg painavia. Tässä viitataan vain urosten painoihin ja painot ovat "suurin piirtein" -mittoja. Huomaa, että alueilla, joilla koirat olivat korkeampia, olivat myös hieman painavampia. Ei siis niinkään niin, että matalat olivat painavia ja korkeat kevyitä. "Turjakkeita" (koiria, jotka luustoltaan/rakenteeltaan raskaita ja pidempikarvaisempia kuin "normaalit") siperialaisissa rekikoirissakin näkyi, mutta on erittäin harhaanjohtavaa sanoa että ne olivat kaikki tyypiltään sellaisia. Jo vanhoja valokuvia katsellessa löytyy niin laaja skaala erilaisia koiria että on aivan naurettavaa miten joku viitsii väittää yhtä ainoaa tyyppiä "alkuperäiseksi" tyypiksi.
G.H Von Langsdorff kirjoittaa kirjassaan "Kamstadaalikoirilla on pitkä, suippo kuono, pystyt teräväkärkiset korvat ja ne muistuttavat sutta hyvin paljon. Eurooppalaisista koirista ne muistuttavat paimenten koiria suippoine kuonoineen. Joidenkin turkit on suorat ja lyhyet, toisten pitkät ja pehmeät. Joillakin on selvästi lampaankarvainen turkki, jonka voi leikata, pestä ja kehrätä langaksi. Koirat, joilla on tällainen turkki tai pitkä ja hieno, kutsutaan "jaloiksi pohatoiksi" tai vain karvaisiksi ja niiden nahat on erittäin haluttuja. Niistä voidaan valmistaa lämpimiä talvivaatteita ja koristella asuja. Nämä koirat eivät ole kovin hyviä vetoeläimiä, niitä ei voi käyttää tuoreella lumella tai jos lumi on kovin syvää, sillä molemmissa tapauksissa lumi takertuu niiden turkkiin ja sotkeutuu siihen, jossa se jäätyy ja haittaa koiran liikkumista. Korkearaajaiset ja ohutturkkiset koirat ovat parhaita vetämään kevyttä rekeä. Jotkut koirista haukkuvat kuten meidän, mutta suurin osa ei hauku koskaan, ne vain ulvovat. Niiden väritys vaihtelee suunnattomasti, ne voivat olla mustia, valkoisia, harmaita, punaisia ja melkein aina laikukkaita tavalla tai toisella" Ei siis ole lainkaan liioiteltua sanoa, että tyyppivaihtelua on jo muinoin Siperiassa ollut. Klikkaa tästä nähdäksesi kuvan koirasta, joka 90-luvulla tuotiin Länsi-Siperiasta Espanjaan... Klikkaa tästä nähdäksesi kuvan koirasta, joka edustaa nykyistä käyttölinjaa... On kuitenkin tiettyjä piirteitä, mitkä löytyvät kaikilta Siperialaisilta (arktisilta) rekikoirilta. Nämä piirteet tulivat luonnon lakien vuoksi. Esimerkiksi tiheä, säänkestävä turkki oli tarpeen lumen ja jään keskellä. Jos turkki olisi ohut, koirat eivät selviäisi pakkasella ja jos turkki olisi liian pitkä, se olisi kömpelö ja keräisi helposti lunta itseensä, joka tietenkin olisi haitaksi liikkumiselle. Pystyt, keskikokoiset korvat ovat käytännölliset; liian suuret korvat paleltuvat herkästi. Silmät ovat pienet ja vinot. Häntä on tuuhea, paksukarvainen. Tassut ovat vahvat, ja luusto on luja (raskas luusto ei välttämättä ole luja!). Tämä ei kuitenkaan tarkoita sitä, että koirat olisivat "sarjakopioita" keskenään - niitä saadaan aikaan jalostuksella, jos siihen pyritään.
Siperialaiset yli Beringin salmen Mitenkä siperialaiset koirat joutuivat Yhdysvaltojen mantereille, Alaskaan? Alaska ei ole kovin kaukana Siperiasta, ei siis ihme, että sana kulki. Alaskaan tuli tieto erilaisista rekikoirista, jotka ovat pienempiä ja kevyempiä kuin Alaskassa siihen aikaan käytetyt suuret malamuuttimaiset koirat (mastiffityyliset rekikoirat ja alaskanmalamuuttien esi-isät). Vuonna 1908 syksyllä Venäläinen kauppamatkustaja William Goosak toi ensimmäiset siperialaiset koirat Alaskaan. Lukumäärältään koiria oli ainakin kymmenen ja ne tulivat Anadyrin lahden alueelta Siperiasta, mikä tarkoittaa sitä, että koirat olivat Tsuktsi -koirien sukua. Nämä koirat kilpailivat vuonna 1909 All Alaska Sweepstakes kilpailuissa. Koska kilpailuun osallistuminen vaati jäsenyyden 1907 perustettuun Nomen kennel klubiin, ei Goosak itse voinut osallistua, sen sijaan hän rekisteröi koiransa sinne ja jäsen nimeltä Thustrup ajoi Goosakin koirilla, sijoittuen kolmanneksi (kuva).
Toinen kilpailija, Fox Maule Ramsay (kuva), vakuuttui siperialaisten koirien kyvyistä. Ramsay oli seuraavien siperiantuontien takana. Myöhäiskesällä 1909 Ramsay lähti John "Ironman" Johnsonin (kuva) kanssa Siperiaan ja kulki Anadyr -jokea ylös Markovoon, noin 400km sisämaahan hankkimaan koiria. Markovo sijaitsee seudulla, jossa Korjakkien, Jukagirien ja Tsuktsien asuinalueet ovat osin päällekkäin, mikä teki kylästä hyvin merkittävän kauppakeskuksen. Ramsay hankki 60-70 tarkkaan valittua koiraa (tarkkaa lukua ei tiedetä), joiden tarkoitus oli voittaa All Alaska Sweepstake. Mitkä on koirien sukujuuret? Siitä ei ole tarkkaa tietoa, mutta arveluita kylläkin! Kun vertaa koirien kuvia Sakari Pälsin ottamiin koirien kuviin (jotka on otettu Kamtsatkalla, vuosina 1917-1919) huomaa niissä paljon yhtenäisiä piirteitä - värimerkit, turkinlaadut... Voisi olla, että nämä koirat ovat samoja sukuja keskenään. Kamtsatkalaiset koirat ja korjakkikoirat ovat yleensä hieman jalkavampia ja korkeampia kuin tsuktsikoirat ja lisäksi useilla oli typistetyt hännät, eivätkä Tsuktsit yleensä typistäneet koiriaan. Tästä voidaan päätellä, että Ramsayn tuomat koirat olisivat etupäässä Korjakki-, Kamtsadaali-, ja Jukagiri -koirien sukujuurta...
Ramsay toi koiria kilpailuiden innoittamana - voimmeko tästä päätellä, että siperialaisia koiria tuotiin Alaskaan kilpailuita varten, olihan Alaska jo valmiiksi täynnä rekikoiria? Siperialaiset "sattuivat" olemaan nopeampia kuin alaskalaisten suuret ja massakkaat koirat... Ne eivät tietenkään olleet mitään "sprinttikoiria" (niin kuin eivät ole nykysiperialaisetkaan) mutta on täyttä puppua väittää, että siperianhusky olisi ollut hidas vetäjä. Mitenkähän siperiantuonnit olivat niin nopeita kisoissa, jos ne olivat ennen tuontiaan olleet hitaita? Tekeekö Beringinsalmen ylitys koirasta nopean? Tuskinpa. Ja tässä viittaan koiriin, jotka tuotiin aikuisina, suoraan heimoilta Siperiasta, ei siis voi väittää jalostuksen tässä tapauksessa olleen "osasyyllinen".
Ramsay toi siis koiria 60-70, jotka hän jakoi kolmeksi valjakoksi, treenautti ne ja ilmoittautui All Alaska Sweepstake -kilpailuun. Kilpailu oli 660 kilometriä pitkä, Nomesta Candleen ja takaisin. Amerikassa naurettiin "siperialaisilla rotille" jotka olivat huomattavasti pienempiä ja kevyempiä, säyseitä ja nöyriä luonteeltaan, verrattuna sikäläisiin malamuutin tyylisiin suuriin, luppakorvaisiin rekikoiriin. Kun väliaikoja kuultiin, kukaan ei uskonut niitä, mutta kun John Johnson ja Ramsay saapuivat 74 ja 76 tunnin jälkeen, muiden osaanottajien tullessa vasta seuraavana päivänä, tuli siperianhuskystä kertaheitolla kuuluisa.
Leonhard Seppala ja seerumiajo Varmasti yksi kuuluisimmista valjakko-ajajista, norjalaisamerikkalainen Leonhard Seppala (kuva) (kuva) (joka kasvatti siperianhuskeja myös muiden kanssa yhdessä), tuli kuvioihin pari vuotta myöhemmin ja ihastui näihin itsenäisiin, mutta samalla niin seurallisiin ja hyväluonteisiin koiriin. Seppala toi koiria Siperiasta kotiinsa Alaskaan ja osallistui myös All Alaska Sweepstake -kilpailuihin menestyen niissä hyvin. Ehkä toinen, minkä johdosta Seppalasta tuli tunnettu, oli Nomen kurkkumätäepidemia "Seppalan historiallinen seerumiajo". Nimike on kuitenkin harhaanjohtava, sillä ajajia reitillä Nenanasta Nomeen oli useita...
Vuonna 1925 Nomen kaupunkiin puhkesi kurkkumätä epidemia. Tarvittavat lääkkeet kuluivat nopeasti ja lähin paikka mistä lääkettä pitäisi hakea, on Anchorage, joka sijaitsee 1528 kilometrin päässä Nomesta. Lääkettä pystyttiin kuljettamaan junalla Anchoragesta Nenanaan 475 kilometriä, mutta eteenpäin sitä ei voitu lähteä junalla viemään huonon sään vuoksi. Alaskan ainoat lentokoneet eivät olleet käytössä. Täytyi siis lähteä liikkeelle koiravaljakolla. Tässä taulukossa ilmenee miten matka sujui;
|
||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||
|
|||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||
|
Matkojen välimitat vaihtelevat hieman tietolähteissä, mutta nämä ovat suurin piirtein menevät välimatkamitat. Huomaa, että taulukon kilometrit ja mailit ovat kun seerumi oli kyydissä. Niissä ei "tyhjäajeluja" ole lainkaan. Gunnar Kaasen (kuva) ajoi siis viimeiset 85 kilometriä, johtajakoiranaan Seppalan kasvattama Balto. Seerumi saatiin ajoissa Nomeen, ennen kuin epidemia kerkesi koitua kylän kohtaloksi. Näiden koirien kunniaksi pystytettiin New Yorkin keskuspuistoon pronssinen patsas, jonka jalustaan on kirjoitettu " Omistettu niiden lannistumattomien rekikoirien muistolle, jotka kuljettivat lääkeseerumia Nenanasta Nomeen 600 mailia yli vaarallisten ahtojäiden peittämien vesien ja läpi pohjoisten lumimyrskyjen talvella 1925. Kestävyys, Uskollisuus, Älykkyys "
Balton kunniaksi on myös pystytetty toinen patsas (kuva). Siperianhuskystä tuli kansainvälisesti kuuluisa, ja rodusta tuli virallinen vuonna 1930 USA:ssa ja se sai ensimmäisen rotumääritelmänsä vuonna 1932. Koko siperianhusky rotu perustuu Siperiasta Alaskaan tuoduista koirista vuosina 1909-1930. Rotumääritelmää on sen jälkeen muunneltu melkoisesti. Esimerkiksi alkuperäinen siperianhuskyn nopeus oli 32.2km/h (vetäen rekeä). Tänäpäivänä rotumääritelmässä lukee "kohtalaisella nopeudella", jonka jokainen pystyy käsittämään omalla tavallaan ja se näkyy monenlaisessa jalostustyössä. Seuraavassa osassa >>> kerrotaan siperianhuskyn leviämistä ympäri maailmaa ja nykypäivän tilanteesta, miten on käynyt, kun siperianhuskylle keksittiin muutakin "tekemistä", kuin alkuperäinen työkäyttö REKIKOIRANA.
|
|||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||
